Rakkaat teekkarit! Valveutuneet ylioppilaat!

Tämä paikka, jolla seison, olisi erinomainen paikka puhua koulutuspolitiikkaa. Huudella tiukkoja vaatimuksia tyhjien hallintorakennusten mykille seinille. Talojen sijaan ajattelin puhua meille, ylioppilaille.

Ylioppilasliike on pitkään ollut Suomessa suunnannäyttäjä. Opiskelijat ovat ennakkoluulottomasti ottaneet kantaa asioihin, joista muut eivät ole vielä uskaltaneet tai ymmärtäneet puhua. Samalla ylioppilaat ovat olleet valmiita siirtymään sanoista tekoihin ja pistäneet konkreettisesti toimeksi tärkeiden asioiden puolesta. On perustettu Suomi ja vuodettu verta sen puolesta. On rakennettu Suomi köyhästä maa- ja metsätalousprovinssista tietoyhteiskunnaksi. On ihan itse luotu järjestelmät opiskelijoiden asumiseen ja terveydenhuoltoon. Ja paljon muuta. Kunhan vain olemme laittaneet itsemme likoon.

Onko yhä näin? Milloin ylioppilasliike on viimeksi näyttänyt Suomelle suuntaa? Milloin olemme viimeksi muovanneet maailmaa?

Vieläkö muistamme, miksi olemme täällä tänään? Miksi kaivoimme valkolakkimme kaapeista ja tartuimme lippuihimme ja soihtuihimme? Lähdimmekö vain osallistumaan sosiaaliseen tapahtumaan ja katsomaan spektaakkelia viihdyttääkseemme itseämme? Vai muistimmeko sukupolvia, jotka ovat vuotaneet hikeä ja verta, jotta me voisimme seistä täällä tänään?

Me juhlimme tänään itsenäisyyspäiväämme. Se on meidän juhlamme, ei mikään etäinen pyhäpäivä kalenterissa. Itsenäisyyttä ei olisi saavutettu ja säilytetty eikä Suomen nykyistä hyvinvointia rakennettu ilman meitä edeltävien opiskelijoiden panosta.

Nykyään ei kuitenkaan voi olla yhä useammin pohtimatta, pystyykö ylioppilasliike enää näyttämään Suomelle suuntaa. Ovatko Suomessa asiat todella niin hyvin, että puheet paremman maailman puolesta kannattaa suunnata ulkomaille? Ja ovatko keinot todella niin vähissä, että omanedunvalvonnalliseksi tavoitteeksi riittää saavutettujen etujen puolustaminen?

Jos omien yliopistojen kehittäminenkin tuntuu välillä olevan lähes kiellettyjen puheenaiheiden listalla, mistä löytyvät paukut vaikeampien yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseen? Näistä tärkeimpänä, kuka viime kädessä ratkaisee sen, miten Suomi rahoittaa itsensä seuraavina vuosikymmeninä? Tai oikeammin: Kuka ratkaisee sen, miten me rahoitamme Suomen? Joku muu varmasti ratkaisee asian mielellään puolestamme, ellemme halua itse ottaa siihen kantaa.

J.K.Paasikiven sanoin ”Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”. Jo nykyisen elintason säilyttäminenkin on suuri haaste, eikä ilmaista lounasta ole. Edessä on hikeä ja kyyneliä. Meidän tekomme ratkaisevat sen, millainen oma perintömme on 91 vuoden kuluttua Suomen toivottavasti edelleen juhliessa itsenäisyyspäiväänsä ja jonkun toivottavasti seistessä tällä samalla paikalla puhumassa. Me ratkaisemme sen onko tulevaisuuden Suomi menestyvä yhteiskunta vai aasialaisten matkailijoiden suosima ulkoilmamuseo.

Lopuksi haluan toivottaa kaikille mitä parhainta ja tunnelmallisinta itsenäisyyspäivää lainaamalla erästä 8-vuotiasta Paula-tyttöä:

”On kumma, miten vähän saa aikaan, jos vain lakkaa yrittämästä.”